Ajattelin kirjoittaa ihan toisenlaisen heppajutun, mutta toisin kävi.
Olin tuossa toissailtana estetunnilla, aiheenamme rataharjoitus. Rata ei ollut mikään helpoin mahdollinen, sillä kahdeksan rataesteen joukkoon mahtui mm. okseri eli pituuseste, jännittävä vesieste, toisesta reunastaan levenevä viuhka-este sekä hankala ja kapea portti-este. Ratsunani oli sympaattinen eestihopunen Roope, joka ei ole mikään varsinainen estetykki, mutta riittävästi eteenpäin ratsastettuna ylittää esteet mallikkaasti ja yrittää kyllä parhaansa. Ensimmäinen kierros meillä menikin hienosti. Ratsastin hyvät tiet, tuli hyviä lähestymisiä ja suoritettiin puhdas rata ilman yhtäkään virhepistettä. Toiselle kierrokselle nostettiin estekorkeutta ja sitten alkoikin sattua ja tapahtua.
Heti ensimmäisellä esteellä taisin heittää melkoisen voltin. Tulin esteelle reipasta laukkaa ja siinä kohtaa, missä ponin pitäisi ponnistaa hyppyyn, minulle täytenä yllätyksenä se päättikin tehdä äkkijarrutuksen. Minä hyppäsin, poni ei. Olen tehnyt noin parin-kolmen metrin sulavan ilmalennon, ottanut maakosketusta suoraan pää edellä, heilunut hetken jalat kohti taivasta ja mustelmista päätellen tömähtänyt sitten selälleni. Selässä olevat välilevyt kiittää. Lähimpänä olleet ratsastajat raportoivat kuullensa luiden murtumista muistuttavaa ääntä. Seuraavassa hetkessä olinkin maassa polvillani ja silmissä näkyi tähtiä. Hetken mietin, mitä tapahtui ja samassa tajusin, että heti pitää kiivetä takaisin ponin kyytiin. Ratsastuskavereilleni vakuutin että ei tunnu missään ja ratsastuksenopettajaakin kehotin pitämään suunsa kiinni. Ilmoitin, että nyt hypätään rataa. Poni tiukasti ohjan ja pohkeen väliin ja sitten mentiin. Tyylillisesti ei mikään kaunis suoritus, mutta taas tuli puhdas rata. Radan hypättyäni ja adrenaliiniryöpyn hälvettyä tajusin, että pikkusen koskee käteen. Koski ihan niin kovasti, että vedet vaan valui silmistä.
Seuraavaksi suuntana olikin sairaala. Lääkärit tutkivat ja pohtivat ja kuvasivat ja miettivät. Todettiin, että kaularanka on onneksi ehjä, mutta oikea kyynärpää murtunut. Siinäpä vasta ilouutinen oikeakätiselle henkilölle sekä kuusi viikkoa sairaslomaa päälle. Oikeaa kättä ei ole lupa liikuttaa tai nostaa sillä yhtikäs mitään. Eli ei tarvitse ihan kohta mennä Bodypumpiin, kahvakuulailemaan, sauvakävelemään, ratsastamaan, ajaa autoa tai tehdä oikealla kädellä muutenkaan oikeastaan yhtään mitään. En ole tutustunut tilastoihin, mutta ehkä ei olekaan ihan tuulesta temmattu väittämä, että ratsastus olisi heti motocrossin ja jääkiekon jälkeen seuraavaksi tapaturma-alttein laji.
Nyt voikin sitten innovoida, miten selviytyä arjesta vasurilla sekä olla kuolematta tylsyyteen. Hyviä ideoita otetaan vastaan! Tähän mennessä olen tilannut Avotakka-lehden sekä kuntopyörän lainaan.
Nyt olisi Seppätuvalla orjan paikka vapaana. Hakemuksia voi lähettää sähköpostiini.
lauantai 21. syyskuuta 2013
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Hiihtoa ja hikijumppaa
Meille leppävirtalaisille tarjottiin viikonloppuna monenlaisia liikuntamahdollisuuksia, kun Vesileppis
juhli 20-vuotis syntymäpäiviään. Perjantaina olisi päässyt jäähalliin luistelemaan, lauantaina vietettiin HiihtoAreenan avaustapahtumaa, hotellilla järjestettiin hikijumppaa ja allasosastollakin oli ohjelmaa. Tapahtuman järjestäjä oli ilahduttavasti ajatellut myös perheen äitejä, sillä lapset saattoi syyllisyyttä tuntematta jättää lapsiparkkiin. Vetonaulana toimi, että kuntalaiset pääsivät hiihtoon ja jumppaan veloituksetta. Minä otin tuosta tarjouksesta kaiken ilon irti!
Olen hurahtanut hiihtoon täysillä viime talvena ja olin tietenkin aivan innoissani, kun kuulin että Vesileppiksen hiihtoputki on avattu. Saavuin sinne lauantaiaamuna heti ensimmäisten innokkaiden joukossa. Tosin en edes kerennyt HiihtoAreenalle asti, kun eikö ollut ensimmäinen suksikauppias hihassa kiinni. Mies katsoi minua kovin säälivästi, vilkaisi perintö-Karhujani ja tiedusteli ystävällisesti, kiinnostaisiko minua kokeilla uusia suksia. Kysyin, arveliko hän nykyisissä olevan jotain vikaa. Kauppias tuumaili hetken (varmasti mietti lauseensa muotoilua, että miten osaisi ilmaista mahdollisimman kohteliaasti, että kädessäni olevat hikiset lankut ovat aikansa eläneet sivakat, eikä vastaavia ole julkisesti käytetty yli kymmeneen vuoteen) ja totesi niiden olevan kovin retrot. Olen minä suksineni ennenkin herättänyt hilpeyttä kanssahiihtäjissä, mutta onhan se kiva että ihmisillä on mukavaa. Tämän tason sunnuntaihiihtelijälle kelpaa suksi kuin suksi.
Vedin sitten retro-Karhuillani hymyissä suin puolentoista tunnin hiihtolenkin. Olin odottanut aamuun melkoista yleisöryntäystä, mutta yllätyksekseni ladulla ei ollut tungosta. HiihtoAreenalla oli sivakoimassa kanssani vain muutama, vauhdista päätellen, kilpahiihtäjä. HiihtoAreenan pohja oli aamulla loistavassa kunnossa, latu oli kova ja tasainen, eikä areenalla ollut kuin muutama jäinen kohta. Hiki virtasi, henki ei kulkenut, sukset ei luistaneet, kanteissa ei ollut pitoa eikä kuntokaan oikein riittänyt, mutta jopa oli mahtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa hiihtämään. Ja kyllä minä tyttö lykin, lykin oikein sydämeni kyllyydestä. Jossain puolen tunnin huono-kunto-kuoleman ja endorfiiniryöpyn rajamailla henki alkoi taas kulkea ja suksi luistaa. En osaa sanoin kuvata sitä nautintoa, minkä hikoilusta saa.
Pääsinhän minä niitä uusiakin suksia kokeilemaan. HiihtoAreenalla hääräili Peltosen diileri, joka tarjosi suksien kokeiluannoksia pahaa-aavistamattomille hiihtäjille. Kauppamies tarjosi aluksi alleni aktiivihiihtäjän Peltosia, jotka totesin varsin miellyttäviksi kumppaneiksi. En kuitenkaan saanut suuria kiksejä, joten palautin sukset tyytyväisenä paikoilleen. Olin jo poistumassa areenalta, mutta kauppamies oli ovelampi. Hän maanitteli minut kokeilemaan astetta parempia kilpahiihtäjän suksia. Lupasi oikein kunnon tripit. Sain alleni Peltosen Zenith-sukset ja olin koukussa heti ensi vedoista lähtien. Se oli niin rakkautta ensi silmäyksellä, että harkitsen vakavasti moisten kotiuttamista. Mikä liuku, mikä keveys, mikä hiihtämisen ilo. Näillä hiihtämistä olisin muuten voinut jatkaa vaikka pitkälle iltapäivään asti, mutta minun oli jo kiiruhdettava liikuntasalissa järjestettävään Les Mills Bodypumpiin.
Olen joskus vuosikausia sitten kokeillut Bodypumpia, mutta tuolloin laji ei oikein napannut. Silloisella salilla tärkeintä oli, että kynsilakan väri mätsää treenitopin kanssa. Arvatkaa, kuka ei kuulunut joukkoon. Lähdin tähän kokeilukertaan lievästi sanottuna epäilevin mielin ja koin varsin positiivisen yllätyksen. Bodypumpin vetäjä oli avulias, osaava ja innostava. Hän neuvoi oikean kokoiset painot, oikeat liikeradat ja kävi vielä erikseen korjaamassa, jos joku teki jotain väärin. Hiki virtasi, rauta nousi ja poppi soi. Lihaksissa tuntui ihana polte ja minulla oli mahtava tsemppi päällä. Tätä on saatava lisää! Bodypumpin jäljiltä olin niin tuhdissa endorfiini-humalassa, riensin samoin tein ostamaan kymmenen kerran kortin Les Mills-tunneille. Nyt on seuraavien kymmenen lauantain euforia taattu.
Kroppa huusi jo armoa, mutta koska olin jo ennalta päättänyt, että käyn kokeilemassa myös kahvakuulaa, niin pakkohan sitä oli sitten mennä kokeilemaan. Periksi ei anneta, p**kele. Ennalta ajattelin kahvakuulailun olevan suhteellisen kevyttä treeniä, sellaista jotain mummo-jumpan tyylistä, missä vähän jotain palloja tyrkitään. Olisinko voinut olla enää yhtään enemmän väärässä? Hiki virtasi tunnin ensi minuuteista lähtien ja aluksi niin harmittoman kevyet kahvakuulat alkoivat useiden toistojen myötä tuntua yhä raskaammilta ja raskaammilta. Läpi käytiin kädet, jalat ja vatsat. Yllätyin, miten monipuolista lihasharjoitetta moisella vempeleellä saakaan aikaan. Loppuverkaksi ajattelemani kahvakuulailu osoittautui päivän rankimmaksi treeniksi. Tunnin vetäjä oli osaava ja innostava ja sai porukankin innostumaan. Samalla innolla jaksoin minäkin loppuun asti. Tunnin jälkeen olo oli väsynyt, mutta hyvin, hyvin onnellinen.
Jumppaohjaaja arveli, että äkkiseltään lihakset voivat kipeytyä ja suositteli venyttelemään vielä illalla kotona. Minä venyttelin suihkun ja meikin kautta kohti paikallisen baarin tanssilattiaa. Minusta se on venyttelyä sekin, että lähtee viihteelle viiden tuuman koroissa. Silti vaan sunnuntaiaamu valkeni kolottavien ja jäykkien lihasten merkeissä. Ei siitä sen enempää. Ylös, ulos ja lenkille uutta endorfiinihuumaa hakemaan!
Pitää vielä sanoa, että KIITOS Vesileppikselle mukavasta liikuntapäivästä!
juhli 20-vuotis syntymäpäiviään. Perjantaina olisi päässyt jäähalliin luistelemaan, lauantaina vietettiin HiihtoAreenan avaustapahtumaa, hotellilla järjestettiin hikijumppaa ja allasosastollakin oli ohjelmaa. Tapahtuman järjestäjä oli ilahduttavasti ajatellut myös perheen äitejä, sillä lapset saattoi syyllisyyttä tuntematta jättää lapsiparkkiin. Vetonaulana toimi, että kuntalaiset pääsivät hiihtoon ja jumppaan veloituksetta. Minä otin tuosta tarjouksesta kaiken ilon irti!
Alkulämmittely hiihtoputkessa
Olen hurahtanut hiihtoon täysillä viime talvena ja olin tietenkin aivan innoissani, kun kuulin että Vesileppiksen hiihtoputki on avattu. Saavuin sinne lauantaiaamuna heti ensimmäisten innokkaiden joukossa. Tosin en edes kerennyt HiihtoAreenalle asti, kun eikö ollut ensimmäinen suksikauppias hihassa kiinni. Mies katsoi minua kovin säälivästi, vilkaisi perintö-Karhujani ja tiedusteli ystävällisesti, kiinnostaisiko minua kokeilla uusia suksia. Kysyin, arveliko hän nykyisissä olevan jotain vikaa. Kauppias tuumaili hetken (varmasti mietti lauseensa muotoilua, että miten osaisi ilmaista mahdollisimman kohteliaasti, että kädessäni olevat hikiset lankut ovat aikansa eläneet sivakat, eikä vastaavia ole julkisesti käytetty yli kymmeneen vuoteen) ja totesi niiden olevan kovin retrot. Olen minä suksineni ennenkin herättänyt hilpeyttä kanssahiihtäjissä, mutta onhan se kiva että ihmisillä on mukavaa. Tämän tason sunnuntaihiihtelijälle kelpaa suksi kuin suksi.
Vedin sitten retro-Karhuillani hymyissä suin puolentoista tunnin hiihtolenkin. Olin odottanut aamuun melkoista yleisöryntäystä, mutta yllätyksekseni ladulla ei ollut tungosta. HiihtoAreenalla oli sivakoimassa kanssani vain muutama, vauhdista päätellen, kilpahiihtäjä. HiihtoAreenan pohja oli aamulla loistavassa kunnossa, latu oli kova ja tasainen, eikä areenalla ollut kuin muutama jäinen kohta. Hiki virtasi, henki ei kulkenut, sukset ei luistaneet, kanteissa ei ollut pitoa eikä kuntokaan oikein riittänyt, mutta jopa oli mahtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa hiihtämään. Ja kyllä minä tyttö lykin, lykin oikein sydämeni kyllyydestä. Jossain puolen tunnin huono-kunto-kuoleman ja endorfiiniryöpyn rajamailla henki alkoi taas kulkea ja suksi luistaa. En osaa sanoin kuvata sitä nautintoa, minkä hikoilusta saa.
Pääsinhän minä niitä uusiakin suksia kokeilemaan. HiihtoAreenalla hääräili Peltosen diileri, joka tarjosi suksien kokeiluannoksia pahaa-aavistamattomille hiihtäjille. Kauppamies tarjosi aluksi alleni aktiivihiihtäjän Peltosia, jotka totesin varsin miellyttäviksi kumppaneiksi. En kuitenkaan saanut suuria kiksejä, joten palautin sukset tyytyväisenä paikoilleen. Olin jo poistumassa areenalta, mutta kauppamies oli ovelampi. Hän maanitteli minut kokeilemaan astetta parempia kilpahiihtäjän suksia. Lupasi oikein kunnon tripit. Sain alleni Peltosen Zenith-sukset ja olin koukussa heti ensi vedoista lähtien. Se oli niin rakkautta ensi silmäyksellä, että harkitsen vakavasti moisten kotiuttamista. Mikä liuku, mikä keveys, mikä hiihtämisen ilo. Näillä hiihtämistä olisin muuten voinut jatkaa vaikka pitkälle iltapäivään asti, mutta minun oli jo kiiruhdettava liikuntasalissa järjestettävään Les Mills Bodypumpiin.
Tehot irti Bodypumpissa
Olen joskus vuosikausia sitten kokeillut Bodypumpia, mutta tuolloin laji ei oikein napannut. Silloisella salilla tärkeintä oli, että kynsilakan väri mätsää treenitopin kanssa. Arvatkaa, kuka ei kuulunut joukkoon. Lähdin tähän kokeilukertaan lievästi sanottuna epäilevin mielin ja koin varsin positiivisen yllätyksen. Bodypumpin vetäjä oli avulias, osaava ja innostava. Hän neuvoi oikean kokoiset painot, oikeat liikeradat ja kävi vielä erikseen korjaamassa, jos joku teki jotain väärin. Hiki virtasi, rauta nousi ja poppi soi. Lihaksissa tuntui ihana polte ja minulla oli mahtava tsemppi päällä. Tätä on saatava lisää! Bodypumpin jäljiltä olin niin tuhdissa endorfiini-humalassa, riensin samoin tein ostamaan kymmenen kerran kortin Les Mills-tunneille. Nyt on seuraavien kymmenen lauantain euforia taattu.
Loppuverkka kahvakuulassa
Kroppa huusi jo armoa, mutta koska olin jo ennalta päättänyt, että käyn kokeilemassa myös kahvakuulaa, niin pakkohan sitä oli sitten mennä kokeilemaan. Periksi ei anneta, p**kele. Ennalta ajattelin kahvakuulailun olevan suhteellisen kevyttä treeniä, sellaista jotain mummo-jumpan tyylistä, missä vähän jotain palloja tyrkitään. Olisinko voinut olla enää yhtään enemmän väärässä? Hiki virtasi tunnin ensi minuuteista lähtien ja aluksi niin harmittoman kevyet kahvakuulat alkoivat useiden toistojen myötä tuntua yhä raskaammilta ja raskaammilta. Läpi käytiin kädet, jalat ja vatsat. Yllätyin, miten monipuolista lihasharjoitetta moisella vempeleellä saakaan aikaan. Loppuverkaksi ajattelemani kahvakuulailu osoittautui päivän rankimmaksi treeniksi. Tunnin vetäjä oli osaava ja innostava ja sai porukankin innostumaan. Samalla innolla jaksoin minäkin loppuun asti. Tunnin jälkeen olo oli väsynyt, mutta hyvin, hyvin onnellinen.
Venyttely on nynnyille
Jumppaohjaaja arveli, että äkkiseltään lihakset voivat kipeytyä ja suositteli venyttelemään vielä illalla kotona. Minä venyttelin suihkun ja meikin kautta kohti paikallisen baarin tanssilattiaa. Minusta se on venyttelyä sekin, että lähtee viihteelle viiden tuuman koroissa. Silti vaan sunnuntaiaamu valkeni kolottavien ja jäykkien lihasten merkeissä. Ei siitä sen enempää. Ylös, ulos ja lenkille uutta endorfiinihuumaa hakemaan!
Pitää vielä sanoa, että KIITOS Vesileppikselle mukavasta liikuntapäivästä!
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Syksyn tunnelmia
Minusta syksy on ihanaa aikaa. Ihminen on silloin energinen ja lupaa itselleen jatkaa aloittamaansa kuntoiluharrastusta läpi kylmän ja pimeän talven. Syksyssä on paljon ihania asioita, kuten kostealta tuoksuva sienimetsä ruskan väreineen, muhkeat neulepaidat, joihin saa kesähepeneiden jälkeen kääriytyä, pimenevät illat ja kynttilöiden tuike, takkatuli ja sen ääressä nautittu kuuma kaakao.
Halusin kotipihallekin syksyisiä värejä. Tein mökin kuistille vanhoihin peltisankoihin pieniä istutuksia kanervasta, hopealangasta ja havuista.
Vanhat, huterat tikapuut toimittavat kukka- ja lyhtytelineen virkaa.
Löysin vahingossa Jyskin alesta samoja lyhtyjä, joita hankin vuosi sitten kuistille. Peltisankoon istutin säänkestäviä callunoita sekä sammalta, jonka seassa kasvaa puolukan varpuja.
Toiseen peltisankoon istutin kuusen ja männyn taimia, jotka rehottivat kompostin takana.
Olen työllä ja vaivalla saanut kasvatettua lyhtykoisoja, jotka nyt loistavat kirkkaina oranssin eri sävyissä. Niiden turvaksi askartelin vanhoista heinäseipäistä "aurausviitat", ettei penkki vahingossa lähde lumen tullen lumiauran matkaan. Heinäseipäät ovat kauniit lyhtyjen telineinä.
Syksyinen teema jatkui myös lautasella, kun tein pikapastan oman kasvimaan antimista. Mietinkin, että mihin sitä miniporkkanat ja loput tomaatit käyttäisi, ja sain tällaisen idean.
Tässäpä vielä pikapastan resepti. Nimetään tämä nyt teeman mukaisesti Pasta autunnoksi
n. 3-4 dl pieniä porkkanoita
1 punasipuli
1/2 l tomaatteja
pieni kesäkurpitsa
100 g tomaattipyreetä
1/4 tl mustapippuria
1-2 dl vettä
2 kasvisliemikuutiota
n. 5 rkl sokeria
1 ruukku basilikaa
maun mukaan muita yrttejä (oreganoa, timjamia, persiljaa, rakuunaa tms)
Pese porkkanat ja tarvittaessa suikaloi pieneksi. Kuullota porkkanat öljyssä. Lisää paloiteltu sipuli ja kuullota. Lisää pannulle tomaatit, paloiteltu kesäkurpitsa, tomaattipyree, vettä, kasvisliemikuutiot ja sokeri. Anna hautua kypsäksi noin 15 minuuttia. Lisää yrtit ja maun mukaan suolaa. Tomaatin makua voi tarvittaessa pehmentää ripauksella sokeria.
Anna makujen tasaantua pastan kiehumisen ajan.
Kokoa lautasille mukavat annokset pastaa ja kastiketta, raasta päälle reilusti hyvää parmesan juustoa ja pyöräytä myllystä ripaus mustapippuria päälle.
Buon appetito!
torstai 5. syyskuuta 2013
Hyvät kanssa-autoilijat, liikennekäyttäytymisenne vituttaa minua
Ensinnäkään en ymmärrä, miksi leveämmällä tiellä ajetaan kovempaa kuin tavallisella tiellä. Tyypillisesti ohituskaistalla paahdetaan reipasta ylinopeutta ohi, mutta annas olla kun tie kapenee normaaliin leveyteensä, niin johan lyödään liinat kiinni ja pudotetaan nopeutta. Tämä siitäkin huolimatta, vaikkei nopeusrajoitus muuttuisikaan. Siinä sitten körötellään tyytyväisenä letkan tulppana 5-10 km/h alinopeutta. Arvaapa vituttaako ajella perässäsi? Seuraavan ohituskaistan alussa nopeus nostetaan taas rajoitusten tasolle tai mielellään yli ja pidetään varmasti huoli siitä, ettei kukaan vaan pääse ohi. Tai jos ohi menee, niin reipasta ylinopeutta saa ajella. Tätä käyttäytymismallia voi näppärästi soveltaa myös moottoritiellä, erityisesti sen lopussa.
Toinen ärsyttävä autoilijaryhmä ovat 90 km/h ajelijat. Kahdeksankympin alueella roikutaan takapuskurissa ja satasen alueella ollaan tien tukkona. Onko näössäsi ja/tai ymmärryksessäsi jotain vikaa, vai miksi et seuraa kulloinkin voimassa olevaa nopeusrajoitusta? Ihan vaan vinkkinä, että aika harvassa on Suomen teillä nuo 90 km/h rajoitukset. Jos et halua ajaa 80-alueella nopeusrajoituksen mukaan, niin mene ohi, äläkä roiku puskurissani. Jarruvalojen vilauttelu tarkoittaa sitä, että pidä pidempää turvaväliä. Muuten saatat joutua ostamaan minulle uutta peltiä.
Krooniset alinopeuden ajelijat, teidän takianne tehdään lukuisia typeriä ohituksia. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että pyöreällä, keltapohjaisella, punareunaisella liikennemerkillä, johon numerot on painettu mustalla, tarkoitetaan sallittua nopeutta kyseisellä tieosuudella. On miellyttävää ja liikenteen kannalta sujuvaa, jos kaikki noudattavat tätä sääntöä. Yksi alinopeuden ajelija aiheuttaa aaltomaista liikettä sekä maksimaalista vitutusta perässä tulevassa jonossa. Lisäksi pyydän huomioimaan, että sallittu nopeusrajoitus on voimassa myös nopeudenvalvontakameroiden kohdalla, joten kameraa lähestyttäessä ei tarvitse vähentää nopeutta 10-20 km/h. Olen kokeillut ajaa kameraan tieosuudella merkittyä nopeutta, ja oikeasti, siitä ei tule sakkoja. Ihan maalaisjärkeä käyttämällä voisit päätellä, että perässäsi kasvava jono tarkoittaa sitä, että ajat muuta liikennettä hitaampaa vauhtia. Ole hyvä ja väistä hetkeksi tien sivuun. Jos liikenneolosuhteet ovat sellaiset, ettet uskalla ajaa muun liikenteen ylläpitämää nopeutta, pysy kotona tai vaihda julkisiin kulkuvälineisiin. Älä tule tien tukkeeksi.
Krooniset ylinopeuden ajajat, evoluutioteoria toteutuu kohdallanne. Se on luonnon valinta, jos tapatte itsenne älyttömällä vauhdilla. Elämäntapahulttioiden kohdalla tämä on jopa suotavaa, jolloin yhteiskuntamme säästää niukkoja veroresursseja. Mutta pitäisikö ajatella myös muita tien käyttäjiä? Luuletko, että kukaan haluaa joutua liikenneonnettomuuden uhriksi vain sen takia, että sinä olet typerä? Suosittelen samaa kuin alinopeuden ajelijoillekin, pysy kotona tai käytä julkisia, mikäli et ymmärrä noudattaa liikennesääntöjä.
Sokerina pohjalla ovat nuo surullisen kuuluisat rattijuopot. Se on sitä juopon tuuria, että sitten kun kolahtaa, niin sivullisellehan se sattuu eikä kännikuskille käy kuinkaan. Olisikin aivan liian hyvää tuuria, jos rattijuoppo menehtyisi ja sivullinen säästyisi. Suomessa on sen verran löyhä kuri, että ehdottamani navetan taakse ja nappi otsaan rangaistus tuskin saa kannatusta. Mutta entä jos otettaisiin pakkokeinot käyttöön ja rattijuopumukseen syyllistynyt tai sellaiselle autonsa luovuttanut henkilö tuomittaisiin menettämään omistuksessaan olevat autot valtiolle? Loppuisi se kännissä toikkarointi, kun ei olisi enää autoa, millä ajella. Samalla valtio saisi lisää tuloja, kun menetetyt autot myytäisiin huutokaupassa. Mitä sanot Räsäsen Päivi, oletko samoilla linjoilla?
Entäs sitten kaupungissa törttöily! Näyttää olevan kovin hankalaa tuo liikennevaloissa ajaminen. Äkkiseltään luulisi, että on ihan yksinkertaista seurata valojen vaihtumista ja olla valmiina lähtemään liikkeelle, kun valo vaihtuu vihreäksi. Mutta kun ei. Sitä toljotellaan edessä olevan persausta ja viereisiä puskureita. Liikkeelle lähtöön havahdutaan vasta, kun edessä ajavaan välimatkaa on jo hyvä tovi. Oletteko tolvanat ikinä ajatelleet, että jos kaikki seuraisivat valojen vaihtumista, olisi liikkeellelähtö nopeampaa ja kyseisillä vihreillä valoilla risteyksestä ehtisi ajaa nykyistä useampi auto? Olisi meno aamuruuhkassakin pikkasen sujuvampaa. Peräänkuulutan ennakoivaa ajotapaa, perkele.
Ja nyt kun tälle valittamisen linjalle lähdettiin, niin sanonpahan vielä tuosta tankkauskulttuuristakin sanasen. Suomalaiset ovat siitä hyviä ihmisiä, että useimmat osaavat jonottaa vuoroaan. Tämä toteutuu myös autojen tankkauspisteillä. Ainoastaan yhden kerran elämässäni olen joutunut reklamoimaan kanssa-autoilijalle, kun hän etuili tankkauspisteelle, vaikka oli minun vuoroni tankata. Tämä henkilö yritti olla ovela ja tulla mittarin toiselta puolelta, mutta minäpä olin nopeampi. Kyseinen rouva kävi neuvomaan jonottamisen periaatteista, mutta tein hyvin selväksi, että minä olin jonossa ennen häntä. Taisi rouva pahoittaa mielensä, koska poistui paikalta autoaan tankkaamatta. Eniten minua kuitenkin ihmetyttää, kuinka hitaita ihmiset voivatkaan olla autoja tankatessaan. Ideaalitilanteessa yksinkertainen toimenpide menee kutakuinkin näin: auto parkkiin, sammutetaan moottori, noustaan autosta maksukortit kädessä, avataan tankin korkki, suoritetaan maksutapahtuma, otetaan pistooli, tankataan, lasketaan pistooli, laitetaan korkki kiinni, mennään autoon, käynnistetään moottori ja ajetaan pois. Kuulostaapa helpolta. Valitettavasti joukossamme on kuitenkin lukuisia autoilijoita, joille tankkaaminen näyttää olevan hyvin haasteellinen projekti. Sitä ajetaan mittarille ja venkslataan autoa ensiksi riittävät kauas ja sitten riittävän lähelle. Mietitään, että kummallakos puolella se tankki olikaan. Parhaassa tapauksessa käännetään auto toisin päin ja venkslataan taas. Jäädään hetkeksi peilailemaan naamaa ja sipaisemaan hiuksia. Noustaan autosta ja ryhdytään etsimään takakontista tankkaamisrukkasia. Mennään maksupäätteelle ja palataan autoon hakemaan kukkaro. Mennään uudelleen maksupäätteelle ja mietitään, että mitä kortteja sitä tällä kertaa käyttäisi. Suoritetaan maksutapahtuma. Kävellään mittarille ja mietitään, mikä pistooli valitaan. Puetaan tankkaamisrukkaset, avataan tankin korkki ja harkitaan vielä pistoolin valintaa. Tankataan. Palautetaan pistooli paikalleen. Kierretään korkki kiinni. Riisutaan tankkausrukkaset ja asetellaan ne takakonttiin. Tarkastetaan montako kynttä on katkennut ja monestako on lakat lohjennut. Istuudutaan autoon. Peilataan naamaa ja sipaistaan hiuksia. Startataan auto. Ajetaan pois. Äkkiseltään voisi luulla, että ainoastaan vain tosi höpsöt naiset valitsevat tämän vaihtoehdon kaksi. Mutta ei. Olen ihan omin silmin todistanut, kuinka eräs miesihminen toimi kuvatulla tavalla. Hei oikeesti, jos se tankkaaminen on noin vaikeeta, niin voisiko sen tehdä silloin, kun tankkauspisteellä ei ole ruuhkaa?
Kysynpähän vaan, että mikä helvetti teitä autoilijoita oikein vaivaa? Ehdotan, että otetaan nyt jokainen seuraavasta strattaamisesta lähtien yhteiseksi tavoitteeksi, että toimitaan sujuvasti, joustavasti ja muuta liikennettä seuraten. Aamuruuhkassa taas tavataan!
Toinen ärsyttävä autoilijaryhmä ovat 90 km/h ajelijat. Kahdeksankympin alueella roikutaan takapuskurissa ja satasen alueella ollaan tien tukkona. Onko näössäsi ja/tai ymmärryksessäsi jotain vikaa, vai miksi et seuraa kulloinkin voimassa olevaa nopeusrajoitusta? Ihan vaan vinkkinä, että aika harvassa on Suomen teillä nuo 90 km/h rajoitukset. Jos et halua ajaa 80-alueella nopeusrajoituksen mukaan, niin mene ohi, äläkä roiku puskurissani. Jarruvalojen vilauttelu tarkoittaa sitä, että pidä pidempää turvaväliä. Muuten saatat joutua ostamaan minulle uutta peltiä.
Krooniset alinopeuden ajelijat, teidän takianne tehdään lukuisia typeriä ohituksia. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että pyöreällä, keltapohjaisella, punareunaisella liikennemerkillä, johon numerot on painettu mustalla, tarkoitetaan sallittua nopeutta kyseisellä tieosuudella. On miellyttävää ja liikenteen kannalta sujuvaa, jos kaikki noudattavat tätä sääntöä. Yksi alinopeuden ajelija aiheuttaa aaltomaista liikettä sekä maksimaalista vitutusta perässä tulevassa jonossa. Lisäksi pyydän huomioimaan, että sallittu nopeusrajoitus on voimassa myös nopeudenvalvontakameroiden kohdalla, joten kameraa lähestyttäessä ei tarvitse vähentää nopeutta 10-20 km/h. Olen kokeillut ajaa kameraan tieosuudella merkittyä nopeutta, ja oikeasti, siitä ei tule sakkoja. Ihan maalaisjärkeä käyttämällä voisit päätellä, että perässäsi kasvava jono tarkoittaa sitä, että ajat muuta liikennettä hitaampaa vauhtia. Ole hyvä ja väistä hetkeksi tien sivuun. Jos liikenneolosuhteet ovat sellaiset, ettet uskalla ajaa muun liikenteen ylläpitämää nopeutta, pysy kotona tai vaihda julkisiin kulkuvälineisiin. Älä tule tien tukkeeksi.
Krooniset ylinopeuden ajajat, evoluutioteoria toteutuu kohdallanne. Se on luonnon valinta, jos tapatte itsenne älyttömällä vauhdilla. Elämäntapahulttioiden kohdalla tämä on jopa suotavaa, jolloin yhteiskuntamme säästää niukkoja veroresursseja. Mutta pitäisikö ajatella myös muita tien käyttäjiä? Luuletko, että kukaan haluaa joutua liikenneonnettomuuden uhriksi vain sen takia, että sinä olet typerä? Suosittelen samaa kuin alinopeuden ajelijoillekin, pysy kotona tai käytä julkisia, mikäli et ymmärrä noudattaa liikennesääntöjä.
Sokerina pohjalla ovat nuo surullisen kuuluisat rattijuopot. Se on sitä juopon tuuria, että sitten kun kolahtaa, niin sivullisellehan se sattuu eikä kännikuskille käy kuinkaan. Olisikin aivan liian hyvää tuuria, jos rattijuoppo menehtyisi ja sivullinen säästyisi. Suomessa on sen verran löyhä kuri, että ehdottamani navetan taakse ja nappi otsaan rangaistus tuskin saa kannatusta. Mutta entä jos otettaisiin pakkokeinot käyttöön ja rattijuopumukseen syyllistynyt tai sellaiselle autonsa luovuttanut henkilö tuomittaisiin menettämään omistuksessaan olevat autot valtiolle? Loppuisi se kännissä toikkarointi, kun ei olisi enää autoa, millä ajella. Samalla valtio saisi lisää tuloja, kun menetetyt autot myytäisiin huutokaupassa. Mitä sanot Räsäsen Päivi, oletko samoilla linjoilla?
Entäs sitten kaupungissa törttöily! Näyttää olevan kovin hankalaa tuo liikennevaloissa ajaminen. Äkkiseltään luulisi, että on ihan yksinkertaista seurata valojen vaihtumista ja olla valmiina lähtemään liikkeelle, kun valo vaihtuu vihreäksi. Mutta kun ei. Sitä toljotellaan edessä olevan persausta ja viereisiä puskureita. Liikkeelle lähtöön havahdutaan vasta, kun edessä ajavaan välimatkaa on jo hyvä tovi. Oletteko tolvanat ikinä ajatelleet, että jos kaikki seuraisivat valojen vaihtumista, olisi liikkeellelähtö nopeampaa ja kyseisillä vihreillä valoilla risteyksestä ehtisi ajaa nykyistä useampi auto? Olisi meno aamuruuhkassakin pikkasen sujuvampaa. Peräänkuulutan ennakoivaa ajotapaa, perkele.
Ja nyt kun tälle valittamisen linjalle lähdettiin, niin sanonpahan vielä tuosta tankkauskulttuuristakin sanasen. Suomalaiset ovat siitä hyviä ihmisiä, että useimmat osaavat jonottaa vuoroaan. Tämä toteutuu myös autojen tankkauspisteillä. Ainoastaan yhden kerran elämässäni olen joutunut reklamoimaan kanssa-autoilijalle, kun hän etuili tankkauspisteelle, vaikka oli minun vuoroni tankata. Tämä henkilö yritti olla ovela ja tulla mittarin toiselta puolelta, mutta minäpä olin nopeampi. Kyseinen rouva kävi neuvomaan jonottamisen periaatteista, mutta tein hyvin selväksi, että minä olin jonossa ennen häntä. Taisi rouva pahoittaa mielensä, koska poistui paikalta autoaan tankkaamatta. Eniten minua kuitenkin ihmetyttää, kuinka hitaita ihmiset voivatkaan olla autoja tankatessaan. Ideaalitilanteessa yksinkertainen toimenpide menee kutakuinkin näin: auto parkkiin, sammutetaan moottori, noustaan autosta maksukortit kädessä, avataan tankin korkki, suoritetaan maksutapahtuma, otetaan pistooli, tankataan, lasketaan pistooli, laitetaan korkki kiinni, mennään autoon, käynnistetään moottori ja ajetaan pois. Kuulostaapa helpolta. Valitettavasti joukossamme on kuitenkin lukuisia autoilijoita, joille tankkaaminen näyttää olevan hyvin haasteellinen projekti. Sitä ajetaan mittarille ja venkslataan autoa ensiksi riittävät kauas ja sitten riittävän lähelle. Mietitään, että kummallakos puolella se tankki olikaan. Parhaassa tapauksessa käännetään auto toisin päin ja venkslataan taas. Jäädään hetkeksi peilailemaan naamaa ja sipaisemaan hiuksia. Noustaan autosta ja ryhdytään etsimään takakontista tankkaamisrukkasia. Mennään maksupäätteelle ja palataan autoon hakemaan kukkaro. Mennään uudelleen maksupäätteelle ja mietitään, että mitä kortteja sitä tällä kertaa käyttäisi. Suoritetaan maksutapahtuma. Kävellään mittarille ja mietitään, mikä pistooli valitaan. Puetaan tankkaamisrukkaset, avataan tankin korkki ja harkitaan vielä pistoolin valintaa. Tankataan. Palautetaan pistooli paikalleen. Kierretään korkki kiinni. Riisutaan tankkausrukkaset ja asetellaan ne takakonttiin. Tarkastetaan montako kynttä on katkennut ja monestako on lakat lohjennut. Istuudutaan autoon. Peilataan naamaa ja sipaistaan hiuksia. Startataan auto. Ajetaan pois. Äkkiseltään voisi luulla, että ainoastaan vain tosi höpsöt naiset valitsevat tämän vaihtoehdon kaksi. Mutta ei. Olen ihan omin silmin todistanut, kuinka eräs miesihminen toimi kuvatulla tavalla. Hei oikeesti, jos se tankkaaminen on noin vaikeeta, niin voisiko sen tehdä silloin, kun tankkauspisteellä ei ole ruuhkaa?
Kysynpähän vaan, että mikä helvetti teitä autoilijoita oikein vaivaa? Ehdotan, että otetaan nyt jokainen seuraavasta strattaamisesta lähtien yhteiseksi tavoitteeksi, että toimitaan sujuvasti, joustavasti ja muuta liikennettä seuraten. Aamuruuhkassa taas tavataan!
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Lähteekö läski?
Älkää säikähtäkö. Tässä blogissa ei riisuuduta eikä esitellä mahamakkaroita. Näen riittävästi selluliittia peiliin katsomalla, eikä minulla ole mitään tarvetta esitellä muhkuroitani kaikelle kansalle. Ei vaan, nyt on kyse elämäntaparemontista. Tavoitteena on muutaman kilon kevennys ja kiinteämmän kropan aikaansaaminen. Suurimmat ongelmat esiintyvät navan ja nilkkojen välisellä alueella sekä olkapää-kyynärpää välisellä alueella. Kärsimättömänä ihmisenä tietenkin haluan, että näkyvää tulosta pitäisi syntyä mahdollisimman helposti ja nopeasti.
Läskinsulatusteoriani perustuu vuorotteleviin juoksu- ja sauvakävelylenkkeihin. Aluksi huiskin pitkin metsiä pelkkien kävelysauvojen kanssa, sitten nokkelasti keksin lisätä kevyet 3 kg painot. Meno oli noillakin sen verran kevyttä, että nostin tehot 6 kg painoihin. Ja koska olen perusluonteeltani jollain tapaa suuruudenhullu, niin pitihän se kokeilla vielä vähän isommilla. Nyt vastuksena on 10 kg ja tunnin lenkillä hiki pinnassa. Sitä sitten mennään eikä meinata 3 kg/jalka + 2 kg/käsi. Voin sanoa, että hölkääminen tuntuu ihan lasten leikiltä noihin painolenkkeihin verrattuna. On se perhana kumma, jos ei ala läski sulamaan!
Sitten, lisäinspiraationa sain mainospostia Intersportilta. Olivat yhteistyössä Elixian kanssa laatineet treeniohjelman aloittelijoille, kuntoilijoille ja aktiiveille. Pienen testin tekemällä löytää omille liikuntatottumuksilleen sopivimman ohjelman. Siellä on sporttia ja spurttia moneen makuun!
Jos nyt lähdetään kaikki-tai-ei-mitään periaatteella,
niin tuo aktiivin treeniohjelmahan se tietenkin valitaan:
Huikeita tuloksia odotellessa...
maanantai 2. syyskuuta 2013
Syksyiset synttärijuhlat
Viikonloppuna vietettiin mamman synttäreitä syksyisellä teemalla. Sunnuntaiaamuna keittiö täyttyi huumaavista kasvisten ja yrttien tuoksuista ja ilmassa oli satokauden juhlan tuntua, kun aloitin syntymäpäivämenun valmistelut. Ajatuksena oli valmistaa kevyt lounas kauden vihanneksista ja oman kasvimaan sadosta. Yrttien raikkaudesta ja kasvisten kevyistä aromeista syntyi mitä ihanampia makupareja.
Alkupalana tarjottuun vihreään salaattiin kokosin muutamaa erilaista salaattilajiketta, rucolaa, viinisuolaheinää, basilikaa ja tomaattia. Maustoin salaatin tilkalla hyvää oliiviöljyä ja punaviinietikkaa, päälle ripottelin hyppysellisen suolaa ja mustapippuria.
Pääruokana tarjolla oli keitetyt perunat
uunissa kypsennetyt punajuuret & sipulit,
kasvispihvit
sekä kermaviilikastike
Kasvispihvit valmistin Pirkan reseptiä parannellen.
6 porkkanaa
2 palsternakkaa
1 pieni lanttu
500 g keräkaalia suikaloituna
3 pientä sipulia
3 kananmunaa
1,5 dl maitoa
1,5 dl vehnäjauhoja
4 dl juustoraastetta
reilusti yrttejä (oreganoa, basilikaa, timjamia, rakuunaa)
mustapippuria
suolaa
Kuori ja raasta porkkanat, palsternakka ja lanttu raasteeksi. Suikaloi kaali ja kuullota pehmeäksi pannulla. Suikaloi ja kuullota sipulit.
Sekoita kulhossa kananmunat, maito ja mausteet. Lisää jauhot sekä juustoraaste koko ajan sekoittaen. Lisää lopuksi kasvikset.
Nostele taikinasta pihvejä uunipellille ja paista 200 asteessa noin 30 minuuttia.
Kermaviilikastikeen ohje on omaa reseptiikkaa jo vuosien takaa.
2 tlk kermaviiliä
n. 150 - 200 g fetajuustoa
1 dl ruohosipulia silputtuna
1,5 dl persiljaa silputtuna
1,5 tl suolaa
3-4 tl valkoviinietikkaa
2-3 tl sokeria
ripaus valkopippuria
Jälkiruokana oli Mascarpone-puolukkapiirakkaa.
Mascarpone-puolukkapiirakka Pirkan reseptiä parannellen
Pohja
100 g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
100 g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
Täyte
1 tlk mascarpone-juustoa
1 tlk rahkaa
2 kananmunaa
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
4 rkl maitoa
1 pussi vanhan ajan vaniljakastikejauhetta
6 dl puolukoita
Piirakkapohja tehtiin mamman perinteistä reseptiä mukaellen. Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi, lisää joukkoon kananmuna ja kuivat aineet. Painele piirakkapohja voideltuun vuokaan.
Vatkaa mascarpone-juuston ja kermaviilin joukkoon kananmunat, sokerit, maito ja vaniljakastikejauhe. Lisää seokseen lopuksi puolukat varovasti sekoittaen.
Levitä täyte piirakan päälle. Paista piirakka 175 asteessa noin 55 minuuttia.
Koska puolukka jakaa perheessämme mielipiteitä jyrkästi puolesta ja vastaan, oli puolukka-rajoitteisille jälkiruokavaihtoehtona tarjolla vaniljainen vadelmapiirakka.
Tällä kertaa mentiin hieman kevennetyllä teemalla,
mutta ruoka oli, jälleen kerran, oikein hyvää ja maistuvaa.
Vielä kerran, Onnea Äiti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)