Tuli aika raskaiden päätösten,
saattaa sut huomaan enkelten,
nyt saat juosta seuraten heitä,
ei kipu enää elämääsi peitä.
Koskaan ei tiedä,
onko aikaa paljon vai vähän.
Yht'äkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.
Muistot kauniit voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.
On ikävä suuri ja loputon,
mut tiedän sun hyvä olla nyt on.
En pyydä sua luokseni tulemaan,
siellä missä on hyvä, ole siellä vaan.
Nuku rauhassa syvää unta,
ympärilläsi sateenkaaren valtakunta.
Pyyhin silmäkulmastani kyyneleen,
yhteisiä hetkiämme lämmöllä muistelen.
Muistot rakkaat mulle jäi,
sinua kovasti kaipaan, ystäväin.
Ihan kaikesta kiitän,
muistot lohdukseni elämäni kirjaan liitän.
Lepää rauhassa, Ystäväni Aada
perjantai 27. joulukuuta 2013
perjantai 11. lokakuuta 2013
Mikä sika?!
Tänään ihan pienen hetken mietin, että onko lääkitykseni kunnossa vai näenkö harhoja.
Sillä keskellä Kuopion toria vastaan asteli sika! Sellainen pieni, suloinen ja uteliaan oloinen nasu. Siellä se kostealla pienellä kärsällään tutki fanijoukkoaan ja ihmetteli maailman menoa.
Hänen nimensä on Roosa, kertoi ylpeä omistaja. Naamakirja paljastaa, ettei kyseessä ole mikä tahansa tusina-possu vaan paikallinen julkkis.
Suloinen kuin mikä! I'm in love!
Oho, vähän lipsahti!
Kävin tänään Sokoksella. Ihan totta, aikomuksenani oli oikeasti ostaa vain yhdet sukkahousut. No, mutta sitten siinä vaan jotenkin hassusti kävi niin, että huomasin kassalla pulittavani reilun satasen kosmetiikkatuotteista, joita en vartti sitten tiennyt edes tarvitsevani.
Kuljeskelin tavaratalossa, mutta en löytänyt sitä etsimääni sukkaosastoa mistään. Jotenkin vanhasta tottumuksesta löysin sitten itseni vahingossa kosmetiikkahyllyjen välistä. Ihan vain ohimennen jäin katselemaan toinen toistaan ihastuttavampia purkkeja ja purnukoita. Paljon oli tarjouksessa kaikenlaista ja asiakasomistajille - 15 % alet päälle. Pohdiskelin, että ehkä jos sittenkin jotain ihan pientä ostaisi, jotain tuiki tarpeellista tietenkin...
Sitten siihen, ihan yks kaks yllättäen, tulla tupsahti ystävällinen myyjätär, jäätiin rupattelemaan toviksi ja kohta istuinkin jo koe-kaniinin penkissä. Huomasin, että aamulla sutimani meikki pyyhkäistiin pois ja kasvoille levitettiin toinen toistaan ihanampia seerumeja, tiivisteitä, rasvoja ja voiteita, kas näin: Pohjalle levitettiin Lancôme Genifigue tehotiiviste, sen päälle Lancôme Visionnaire seerumi sekä Lancôme Dream tone seerumi, näiden päälle vielä ylellistä kosteusvoidetta, kevyt sipaisu peitevoidetta ja jotain ihanan samettista meikkivoidetta. Ja voilà! kevyen kuulas päivämeikki oli valmis. Ihokin tuntui niin ihanan samettisen pehmeälle. Pieni hemmotteluhetki kesken arkipäivän piristi kummasti ja toi hyvän mielen.
Voi sitä runsauden paljoutta, kun en ollenkaan osannut päättää, mitkä tuotteet tarvitsisin välttämättä itselleni. Olisin halunnut ne ihan kaikki! Jossain vaiheessa järki kuitenkin tuli vastaan. Ei nimittäin ole ihan ilmaisia nuo entsyymit. Myyjän opastuksella päädyin valitsemaan muutaman täsmätuotteen joista olen nyt onnellinen!
Kyllä se on vaan niin, että kauneus tulee purkista.
Kuljeskelin tavaratalossa, mutta en löytänyt sitä etsimääni sukkaosastoa mistään. Jotenkin vanhasta tottumuksesta löysin sitten itseni vahingossa kosmetiikkahyllyjen välistä. Ihan vain ohimennen jäin katselemaan toinen toistaan ihastuttavampia purkkeja ja purnukoita. Paljon oli tarjouksessa kaikenlaista ja asiakasomistajille - 15 % alet päälle. Pohdiskelin, että ehkä jos sittenkin jotain ihan pientä ostaisi, jotain tuiki tarpeellista tietenkin...
Sitten siihen, ihan yks kaks yllättäen, tulla tupsahti ystävällinen myyjätär, jäätiin rupattelemaan toviksi ja kohta istuinkin jo koe-kaniinin penkissä. Huomasin, että aamulla sutimani meikki pyyhkäistiin pois ja kasvoille levitettiin toinen toistaan ihanampia seerumeja, tiivisteitä, rasvoja ja voiteita, kas näin: Pohjalle levitettiin Lancôme Genifigue tehotiiviste, sen päälle Lancôme Visionnaire seerumi sekä Lancôme Dream tone seerumi, näiden päälle vielä ylellistä kosteusvoidetta, kevyt sipaisu peitevoidetta ja jotain ihanan samettista meikkivoidetta. Ja voilà! kevyen kuulas päivämeikki oli valmis. Ihokin tuntui niin ihanan samettisen pehmeälle. Pieni hemmotteluhetki kesken arkipäivän piristi kummasti ja toi hyvän mielen.
Voi sitä runsauden paljoutta, kun en ollenkaan osannut päättää, mitkä tuotteet tarvitsisin välttämättä itselleni. Olisin halunnut ne ihan kaikki! Jossain vaiheessa järki kuitenkin tuli vastaan. Ei nimittäin ole ihan ilmaisia nuo entsyymit. Myyjän opastuksella päädyin valitsemaan muutaman täsmätuotteen joista olen nyt onnellinen!
Kyllä se on vaan niin, että kauneus tulee purkista.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Uusi hymy
Tänään hymyilin ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen! Hymyllä tarkoitan nyt sellaista isoa, leveää hammashymyä, mitä olen vuosikausia vältellyt ja toisten naamoilta salaa kadehtinut. Toisille on annettu kaunis hymy synnyinlahjana, toisille ei. Minä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään.
Edellisen kerran olen hymyillyt vuonna 1991. Tuolloin sain käteeni koulukuvan, joka paljasti rautahampaiden raidallisen totuuden. Kuvaa katsoessani luulin aluksi, että hampaani olivat hyvin likaiset. Voi sitä häpeän tunnetta, kun tajusin että sen vuoden koulukuva oli pilalla! Kotona peilin edessä hampaita jynssätessäni ymmärsin, että hampaissa olevat tumman keltaiset ja ruskeat värjäytymät olivat ja pysyivät, eivätkä ne pesemällä siitä minnekään häviäisi. Alakoulussa kun oltiin, niin kyllähän se juttu levisi. Perässäni sain kuulla huuteluja "Hevonen! Pese hampaas hevonen!", "Rotta, rotan hampaat!", "Jänis", "Majava" ja mitä näitä nyt oli. Lapset ovat tunnetusti kekseliäitä ja nämä huutelijat ottivat kyllä ratkiriemukkaasti kaiken ilon irti keksimistään nimityksistä. Saman häpeän tunteen koin vielä useita kertoja ja vuosia myöhemminkin, kun en ollut muistanut pitää valokuvissa suutani kiinni.
Opettelin hymyilemään, puhumaan, nauramaan ja ilmeilemään niin, ettei hampaitani juuri näkynyt. Vuosien saatossa ehdin testata suunnilleen kaikki mahdolliset markkinoille tulleet hampaita valkaisevat tahnat, geelit ja muut vippaskonstit. Tuloksetta. Värjäytymät olivat ja pysyivät. Myöhemmin helposti reikiintyville ja värjäytyneille hampaille löytyi selitys: hammaskiilteen hypoplasia. Hypoplasialla tarkoitetaan lääketieteen termistössä kudoksen tai elimen vajaakehitystä. Hampaissa se tarkoittaa sitä, että hammaskiillettä ei ole tai se on niin pehmeää, ettei se suojaa hammasluuta. Käytännössä tämä taas tarkoittaa sitä, että noin 60 % hampaistani on reikiintyneitä ja 30 % täysin menetettyjä tapauksia. Vieläkö ihmettelette, miksi pelkään hammaslääkärissä käymistä?
Ilmeisesti olen kuitenkin onnistunut hampaideni piilottelussa melko hyvin. Monet tutut ihan tosissaan ihmettelivät, miksi ryhdyin hampaiden oikomishoitoon ja hammaslaminaatteja hankkimaan. Noin 5 kuukautta kestäneen oikomishoidon, sen myötä suussa jatkuvasti kirvelevien aftojen, oikaisukojeiden rikki hankaamien suun limakalvojen ja hampaissa tuntuvan jatkuvan säryn ja arkuuden jälkeen voin todeta, että kyllä kannatti.
Katsoessani tänään hammaslääkärin peilistä ensimmäistä kertaa uutta hymyäni olin niin onnellinen, että minua melkein itketti. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa, että minulla on kaunis hymy!
Kiitos Krista & kumppanit! Kiitos uudesta hymystä!
Edellisen kerran olen hymyillyt vuonna 1991. Tuolloin sain käteeni koulukuvan, joka paljasti rautahampaiden raidallisen totuuden. Kuvaa katsoessani luulin aluksi, että hampaani olivat hyvin likaiset. Voi sitä häpeän tunnetta, kun tajusin että sen vuoden koulukuva oli pilalla! Kotona peilin edessä hampaita jynssätessäni ymmärsin, että hampaissa olevat tumman keltaiset ja ruskeat värjäytymät olivat ja pysyivät, eivätkä ne pesemällä siitä minnekään häviäisi. Alakoulussa kun oltiin, niin kyllähän se juttu levisi. Perässäni sain kuulla huuteluja "Hevonen! Pese hampaas hevonen!", "Rotta, rotan hampaat!", "Jänis", "Majava" ja mitä näitä nyt oli. Lapset ovat tunnetusti kekseliäitä ja nämä huutelijat ottivat kyllä ratkiriemukkaasti kaiken ilon irti keksimistään nimityksistä. Saman häpeän tunteen koin vielä useita kertoja ja vuosia myöhemminkin, kun en ollut muistanut pitää valokuvissa suutani kiinni.
Opettelin hymyilemään, puhumaan, nauramaan ja ilmeilemään niin, ettei hampaitani juuri näkynyt. Vuosien saatossa ehdin testata suunnilleen kaikki mahdolliset markkinoille tulleet hampaita valkaisevat tahnat, geelit ja muut vippaskonstit. Tuloksetta. Värjäytymät olivat ja pysyivät. Myöhemmin helposti reikiintyville ja värjäytyneille hampaille löytyi selitys: hammaskiilteen hypoplasia. Hypoplasialla tarkoitetaan lääketieteen termistössä kudoksen tai elimen vajaakehitystä. Hampaissa se tarkoittaa sitä, että hammaskiillettä ei ole tai se on niin pehmeää, ettei se suojaa hammasluuta. Käytännössä tämä taas tarkoittaa sitä, että noin 60 % hampaistani on reikiintyneitä ja 30 % täysin menetettyjä tapauksia. Vieläkö ihmettelette, miksi pelkään hammaslääkärissä käymistä?
Ilmeisesti olen kuitenkin onnistunut hampaideni piilottelussa melko hyvin. Monet tutut ihan tosissaan ihmettelivät, miksi ryhdyin hampaiden oikomishoitoon ja hammaslaminaatteja hankkimaan. Noin 5 kuukautta kestäneen oikomishoidon, sen myötä suussa jatkuvasti kirvelevien aftojen, oikaisukojeiden rikki hankaamien suun limakalvojen ja hampaissa tuntuvan jatkuvan säryn ja arkuuden jälkeen voin todeta, että kyllä kannatti.
Katsoessani tänään hammaslääkärin peilistä ensimmäistä kertaa uutta hymyäni olin niin onnellinen, että minua melkein itketti. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa, että minulla on kaunis hymy!
Kiitos Krista & kumppanit! Kiitos uudesta hymystä!
torstai 3. lokakuuta 2013
Näkyvyyttä!
Aadan kanssa ajateltiin, että piristetään sateisen harmaita syyspäiviä pirteillä väreillä. Tai minä ajattelin ja Aada puki kiltisti päälleen sitä, mitä paketista paljastui.
Aada sai Hurtta-sadetakin, johon ihastuin heti. Sadetakki on helppo ja nopea pukea päälle, kangas on kevyttä, ei kahise ja näyttää, että Aadan on helppo liikkua tuo sadetakki päällä. Sokeampikin metsämies erottaa huomiopinkkiin puetun koiran syksyisestä metsästä. Pitihän se Aadan vähän venkoilla ja kokeilla, että puetaanko sadetakkia päälle vai ei. Minusta tämä ei ole mikään neuvottelukysymys.
Niin pitkään kun koira ei tartu imuriin, se ei myöskään päätä kurakelien pukeutumisesta.
Peten Koiratarviketta kiitämme taas edullisista hinnoista ja ilahduttavan nopeasta toimituksesta.
Aada sai Hurtta-sadetakin, johon ihastuin heti. Sadetakki on helppo ja nopea pukea päälle, kangas on kevyttä, ei kahise ja näyttää, että Aadan on helppo liikkua tuo sadetakki päällä. Sokeampikin metsämies erottaa huomiopinkkiin puetun koiran syksyisestä metsästä. Pitihän se Aadan vähän venkoilla ja kokeilla, että puetaanko sadetakkia päälle vai ei. Minusta tämä ei ole mikään neuvottelukysymys.
Niin pitkään kun koira ei tartu imuriin, se ei myöskään päätä kurakelien pukeutumisesta.
Lisäksi Aada sai pinkin ledvalopannan. Huomiopanta tuli sinänsä ihan tarpeeseen, että Aadalla on nykyään tapana tehdä omia tutkimusmatkoja pitkin lähimetsiä ja tulla takaisin sitten kun huvittaa. Huomiopannan luvataan olevan vesitiivis ja näkyvän jopa 500 metrin päähän. Latauskin onnistuu näppärästi USB-kaapelilla. Lisäksi valon voi asettaa vilkkuvaksi tai jatkuvaksi valoksi. Totesin, että kätevä tuote! Koiran valikoiva kuulo taitaa olla tuota vanhenemisen tuomaa viisautta, eikä sille mahda mitään. Mutta ledvalot paljastavat, missä musta koira menee pimeässäkin metsässä.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Ratsastus on kontaktilaji
Ajattelin kirjoittaa ihan toisenlaisen heppajutun, mutta toisin kävi.
Olin tuossa toissailtana estetunnilla, aiheenamme rataharjoitus. Rata ei ollut mikään helpoin mahdollinen, sillä kahdeksan rataesteen joukkoon mahtui mm. okseri eli pituuseste, jännittävä vesieste, toisesta reunastaan levenevä viuhka-este sekä hankala ja kapea portti-este. Ratsunani oli sympaattinen eestihopunen Roope, joka ei ole mikään varsinainen estetykki, mutta riittävästi eteenpäin ratsastettuna ylittää esteet mallikkaasti ja yrittää kyllä parhaansa. Ensimmäinen kierros meillä menikin hienosti. Ratsastin hyvät tiet, tuli hyviä lähestymisiä ja suoritettiin puhdas rata ilman yhtäkään virhepistettä. Toiselle kierrokselle nostettiin estekorkeutta ja sitten alkoikin sattua ja tapahtua.
Heti ensimmäisellä esteellä taisin heittää melkoisen voltin. Tulin esteelle reipasta laukkaa ja siinä kohtaa, missä ponin pitäisi ponnistaa hyppyyn, minulle täytenä yllätyksenä se päättikin tehdä äkkijarrutuksen. Minä hyppäsin, poni ei. Olen tehnyt noin parin-kolmen metrin sulavan ilmalennon, ottanut maakosketusta suoraan pää edellä, heilunut hetken jalat kohti taivasta ja mustelmista päätellen tömähtänyt sitten selälleni. Selässä olevat välilevyt kiittää. Lähimpänä olleet ratsastajat raportoivat kuullensa luiden murtumista muistuttavaa ääntä. Seuraavassa hetkessä olinkin maassa polvillani ja silmissä näkyi tähtiä. Hetken mietin, mitä tapahtui ja samassa tajusin, että heti pitää kiivetä takaisin ponin kyytiin. Ratsastuskavereilleni vakuutin että ei tunnu missään ja ratsastuksenopettajaakin kehotin pitämään suunsa kiinni. Ilmoitin, että nyt hypätään rataa. Poni tiukasti ohjan ja pohkeen väliin ja sitten mentiin. Tyylillisesti ei mikään kaunis suoritus, mutta taas tuli puhdas rata. Radan hypättyäni ja adrenaliiniryöpyn hälvettyä tajusin, että pikkusen koskee käteen. Koski ihan niin kovasti, että vedet vaan valui silmistä.
Seuraavaksi suuntana olikin sairaala. Lääkärit tutkivat ja pohtivat ja kuvasivat ja miettivät. Todettiin, että kaularanka on onneksi ehjä, mutta oikea kyynärpää murtunut. Siinäpä vasta ilouutinen oikeakätiselle henkilölle sekä kuusi viikkoa sairaslomaa päälle. Oikeaa kättä ei ole lupa liikuttaa tai nostaa sillä yhtikäs mitään. Eli ei tarvitse ihan kohta mennä Bodypumpiin, kahvakuulailemaan, sauvakävelemään, ratsastamaan, ajaa autoa tai tehdä oikealla kädellä muutenkaan oikeastaan yhtään mitään. En ole tutustunut tilastoihin, mutta ehkä ei olekaan ihan tuulesta temmattu väittämä, että ratsastus olisi heti motocrossin ja jääkiekon jälkeen seuraavaksi tapaturma-alttein laji.
Nyt voikin sitten innovoida, miten selviytyä arjesta vasurilla sekä olla kuolematta tylsyyteen. Hyviä ideoita otetaan vastaan! Tähän mennessä olen tilannut Avotakka-lehden sekä kuntopyörän lainaan.
Nyt olisi Seppätuvalla orjan paikka vapaana. Hakemuksia voi lähettää sähköpostiini.
Olin tuossa toissailtana estetunnilla, aiheenamme rataharjoitus. Rata ei ollut mikään helpoin mahdollinen, sillä kahdeksan rataesteen joukkoon mahtui mm. okseri eli pituuseste, jännittävä vesieste, toisesta reunastaan levenevä viuhka-este sekä hankala ja kapea portti-este. Ratsunani oli sympaattinen eestihopunen Roope, joka ei ole mikään varsinainen estetykki, mutta riittävästi eteenpäin ratsastettuna ylittää esteet mallikkaasti ja yrittää kyllä parhaansa. Ensimmäinen kierros meillä menikin hienosti. Ratsastin hyvät tiet, tuli hyviä lähestymisiä ja suoritettiin puhdas rata ilman yhtäkään virhepistettä. Toiselle kierrokselle nostettiin estekorkeutta ja sitten alkoikin sattua ja tapahtua.
Heti ensimmäisellä esteellä taisin heittää melkoisen voltin. Tulin esteelle reipasta laukkaa ja siinä kohtaa, missä ponin pitäisi ponnistaa hyppyyn, minulle täytenä yllätyksenä se päättikin tehdä äkkijarrutuksen. Minä hyppäsin, poni ei. Olen tehnyt noin parin-kolmen metrin sulavan ilmalennon, ottanut maakosketusta suoraan pää edellä, heilunut hetken jalat kohti taivasta ja mustelmista päätellen tömähtänyt sitten selälleni. Selässä olevat välilevyt kiittää. Lähimpänä olleet ratsastajat raportoivat kuullensa luiden murtumista muistuttavaa ääntä. Seuraavassa hetkessä olinkin maassa polvillani ja silmissä näkyi tähtiä. Hetken mietin, mitä tapahtui ja samassa tajusin, että heti pitää kiivetä takaisin ponin kyytiin. Ratsastuskavereilleni vakuutin että ei tunnu missään ja ratsastuksenopettajaakin kehotin pitämään suunsa kiinni. Ilmoitin, että nyt hypätään rataa. Poni tiukasti ohjan ja pohkeen väliin ja sitten mentiin. Tyylillisesti ei mikään kaunis suoritus, mutta taas tuli puhdas rata. Radan hypättyäni ja adrenaliiniryöpyn hälvettyä tajusin, että pikkusen koskee käteen. Koski ihan niin kovasti, että vedet vaan valui silmistä.
Seuraavaksi suuntana olikin sairaala. Lääkärit tutkivat ja pohtivat ja kuvasivat ja miettivät. Todettiin, että kaularanka on onneksi ehjä, mutta oikea kyynärpää murtunut. Siinäpä vasta ilouutinen oikeakätiselle henkilölle sekä kuusi viikkoa sairaslomaa päälle. Oikeaa kättä ei ole lupa liikuttaa tai nostaa sillä yhtikäs mitään. Eli ei tarvitse ihan kohta mennä Bodypumpiin, kahvakuulailemaan, sauvakävelemään, ratsastamaan, ajaa autoa tai tehdä oikealla kädellä muutenkaan oikeastaan yhtään mitään. En ole tutustunut tilastoihin, mutta ehkä ei olekaan ihan tuulesta temmattu väittämä, että ratsastus olisi heti motocrossin ja jääkiekon jälkeen seuraavaksi tapaturma-alttein laji.
Nyt voikin sitten innovoida, miten selviytyä arjesta vasurilla sekä olla kuolematta tylsyyteen. Hyviä ideoita otetaan vastaan! Tähän mennessä olen tilannut Avotakka-lehden sekä kuntopyörän lainaan.
Nyt olisi Seppätuvalla orjan paikka vapaana. Hakemuksia voi lähettää sähköpostiini.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Hiihtoa ja hikijumppaa
Meille leppävirtalaisille tarjottiin viikonloppuna monenlaisia liikuntamahdollisuuksia, kun Vesileppis
juhli 20-vuotis syntymäpäiviään. Perjantaina olisi päässyt jäähalliin luistelemaan, lauantaina vietettiin HiihtoAreenan avaustapahtumaa, hotellilla järjestettiin hikijumppaa ja allasosastollakin oli ohjelmaa. Tapahtuman järjestäjä oli ilahduttavasti ajatellut myös perheen äitejä, sillä lapset saattoi syyllisyyttä tuntematta jättää lapsiparkkiin. Vetonaulana toimi, että kuntalaiset pääsivät hiihtoon ja jumppaan veloituksetta. Minä otin tuosta tarjouksesta kaiken ilon irti!
Olen hurahtanut hiihtoon täysillä viime talvena ja olin tietenkin aivan innoissani, kun kuulin että Vesileppiksen hiihtoputki on avattu. Saavuin sinne lauantaiaamuna heti ensimmäisten innokkaiden joukossa. Tosin en edes kerennyt HiihtoAreenalle asti, kun eikö ollut ensimmäinen suksikauppias hihassa kiinni. Mies katsoi minua kovin säälivästi, vilkaisi perintö-Karhujani ja tiedusteli ystävällisesti, kiinnostaisiko minua kokeilla uusia suksia. Kysyin, arveliko hän nykyisissä olevan jotain vikaa. Kauppias tuumaili hetken (varmasti mietti lauseensa muotoilua, että miten osaisi ilmaista mahdollisimman kohteliaasti, että kädessäni olevat hikiset lankut ovat aikansa eläneet sivakat, eikä vastaavia ole julkisesti käytetty yli kymmeneen vuoteen) ja totesi niiden olevan kovin retrot. Olen minä suksineni ennenkin herättänyt hilpeyttä kanssahiihtäjissä, mutta onhan se kiva että ihmisillä on mukavaa. Tämän tason sunnuntaihiihtelijälle kelpaa suksi kuin suksi.
Vedin sitten retro-Karhuillani hymyissä suin puolentoista tunnin hiihtolenkin. Olin odottanut aamuun melkoista yleisöryntäystä, mutta yllätyksekseni ladulla ei ollut tungosta. HiihtoAreenalla oli sivakoimassa kanssani vain muutama, vauhdista päätellen, kilpahiihtäjä. HiihtoAreenan pohja oli aamulla loistavassa kunnossa, latu oli kova ja tasainen, eikä areenalla ollut kuin muutama jäinen kohta. Hiki virtasi, henki ei kulkenut, sukset ei luistaneet, kanteissa ei ollut pitoa eikä kuntokaan oikein riittänyt, mutta jopa oli mahtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa hiihtämään. Ja kyllä minä tyttö lykin, lykin oikein sydämeni kyllyydestä. Jossain puolen tunnin huono-kunto-kuoleman ja endorfiiniryöpyn rajamailla henki alkoi taas kulkea ja suksi luistaa. En osaa sanoin kuvata sitä nautintoa, minkä hikoilusta saa.
Pääsinhän minä niitä uusiakin suksia kokeilemaan. HiihtoAreenalla hääräili Peltosen diileri, joka tarjosi suksien kokeiluannoksia pahaa-aavistamattomille hiihtäjille. Kauppamies tarjosi aluksi alleni aktiivihiihtäjän Peltosia, jotka totesin varsin miellyttäviksi kumppaneiksi. En kuitenkaan saanut suuria kiksejä, joten palautin sukset tyytyväisenä paikoilleen. Olin jo poistumassa areenalta, mutta kauppamies oli ovelampi. Hän maanitteli minut kokeilemaan astetta parempia kilpahiihtäjän suksia. Lupasi oikein kunnon tripit. Sain alleni Peltosen Zenith-sukset ja olin koukussa heti ensi vedoista lähtien. Se oli niin rakkautta ensi silmäyksellä, että harkitsen vakavasti moisten kotiuttamista. Mikä liuku, mikä keveys, mikä hiihtämisen ilo. Näillä hiihtämistä olisin muuten voinut jatkaa vaikka pitkälle iltapäivään asti, mutta minun oli jo kiiruhdettava liikuntasalissa järjestettävään Les Mills Bodypumpiin.
Olen joskus vuosikausia sitten kokeillut Bodypumpia, mutta tuolloin laji ei oikein napannut. Silloisella salilla tärkeintä oli, että kynsilakan väri mätsää treenitopin kanssa. Arvatkaa, kuka ei kuulunut joukkoon. Lähdin tähän kokeilukertaan lievästi sanottuna epäilevin mielin ja koin varsin positiivisen yllätyksen. Bodypumpin vetäjä oli avulias, osaava ja innostava. Hän neuvoi oikean kokoiset painot, oikeat liikeradat ja kävi vielä erikseen korjaamassa, jos joku teki jotain väärin. Hiki virtasi, rauta nousi ja poppi soi. Lihaksissa tuntui ihana polte ja minulla oli mahtava tsemppi päällä. Tätä on saatava lisää! Bodypumpin jäljiltä olin niin tuhdissa endorfiini-humalassa, riensin samoin tein ostamaan kymmenen kerran kortin Les Mills-tunneille. Nyt on seuraavien kymmenen lauantain euforia taattu.
Kroppa huusi jo armoa, mutta koska olin jo ennalta päättänyt, että käyn kokeilemassa myös kahvakuulaa, niin pakkohan sitä oli sitten mennä kokeilemaan. Periksi ei anneta, p**kele. Ennalta ajattelin kahvakuulailun olevan suhteellisen kevyttä treeniä, sellaista jotain mummo-jumpan tyylistä, missä vähän jotain palloja tyrkitään. Olisinko voinut olla enää yhtään enemmän väärässä? Hiki virtasi tunnin ensi minuuteista lähtien ja aluksi niin harmittoman kevyet kahvakuulat alkoivat useiden toistojen myötä tuntua yhä raskaammilta ja raskaammilta. Läpi käytiin kädet, jalat ja vatsat. Yllätyin, miten monipuolista lihasharjoitetta moisella vempeleellä saakaan aikaan. Loppuverkaksi ajattelemani kahvakuulailu osoittautui päivän rankimmaksi treeniksi. Tunnin vetäjä oli osaava ja innostava ja sai porukankin innostumaan. Samalla innolla jaksoin minäkin loppuun asti. Tunnin jälkeen olo oli väsynyt, mutta hyvin, hyvin onnellinen.
Jumppaohjaaja arveli, että äkkiseltään lihakset voivat kipeytyä ja suositteli venyttelemään vielä illalla kotona. Minä venyttelin suihkun ja meikin kautta kohti paikallisen baarin tanssilattiaa. Minusta se on venyttelyä sekin, että lähtee viihteelle viiden tuuman koroissa. Silti vaan sunnuntaiaamu valkeni kolottavien ja jäykkien lihasten merkeissä. Ei siitä sen enempää. Ylös, ulos ja lenkille uutta endorfiinihuumaa hakemaan!
Pitää vielä sanoa, että KIITOS Vesileppikselle mukavasta liikuntapäivästä!
juhli 20-vuotis syntymäpäiviään. Perjantaina olisi päässyt jäähalliin luistelemaan, lauantaina vietettiin HiihtoAreenan avaustapahtumaa, hotellilla järjestettiin hikijumppaa ja allasosastollakin oli ohjelmaa. Tapahtuman järjestäjä oli ilahduttavasti ajatellut myös perheen äitejä, sillä lapset saattoi syyllisyyttä tuntematta jättää lapsiparkkiin. Vetonaulana toimi, että kuntalaiset pääsivät hiihtoon ja jumppaan veloituksetta. Minä otin tuosta tarjouksesta kaiken ilon irti!
Alkulämmittely hiihtoputkessa
Olen hurahtanut hiihtoon täysillä viime talvena ja olin tietenkin aivan innoissani, kun kuulin että Vesileppiksen hiihtoputki on avattu. Saavuin sinne lauantaiaamuna heti ensimmäisten innokkaiden joukossa. Tosin en edes kerennyt HiihtoAreenalle asti, kun eikö ollut ensimmäinen suksikauppias hihassa kiinni. Mies katsoi minua kovin säälivästi, vilkaisi perintö-Karhujani ja tiedusteli ystävällisesti, kiinnostaisiko minua kokeilla uusia suksia. Kysyin, arveliko hän nykyisissä olevan jotain vikaa. Kauppias tuumaili hetken (varmasti mietti lauseensa muotoilua, että miten osaisi ilmaista mahdollisimman kohteliaasti, että kädessäni olevat hikiset lankut ovat aikansa eläneet sivakat, eikä vastaavia ole julkisesti käytetty yli kymmeneen vuoteen) ja totesi niiden olevan kovin retrot. Olen minä suksineni ennenkin herättänyt hilpeyttä kanssahiihtäjissä, mutta onhan se kiva että ihmisillä on mukavaa. Tämän tason sunnuntaihiihtelijälle kelpaa suksi kuin suksi.
Vedin sitten retro-Karhuillani hymyissä suin puolentoista tunnin hiihtolenkin. Olin odottanut aamuun melkoista yleisöryntäystä, mutta yllätyksekseni ladulla ei ollut tungosta. HiihtoAreenalla oli sivakoimassa kanssani vain muutama, vauhdista päätellen, kilpahiihtäjä. HiihtoAreenan pohja oli aamulla loistavassa kunnossa, latu oli kova ja tasainen, eikä areenalla ollut kuin muutama jäinen kohta. Hiki virtasi, henki ei kulkenut, sukset ei luistaneet, kanteissa ei ollut pitoa eikä kuntokaan oikein riittänyt, mutta jopa oli mahtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa hiihtämään. Ja kyllä minä tyttö lykin, lykin oikein sydämeni kyllyydestä. Jossain puolen tunnin huono-kunto-kuoleman ja endorfiiniryöpyn rajamailla henki alkoi taas kulkea ja suksi luistaa. En osaa sanoin kuvata sitä nautintoa, minkä hikoilusta saa.
Pääsinhän minä niitä uusiakin suksia kokeilemaan. HiihtoAreenalla hääräili Peltosen diileri, joka tarjosi suksien kokeiluannoksia pahaa-aavistamattomille hiihtäjille. Kauppamies tarjosi aluksi alleni aktiivihiihtäjän Peltosia, jotka totesin varsin miellyttäviksi kumppaneiksi. En kuitenkaan saanut suuria kiksejä, joten palautin sukset tyytyväisenä paikoilleen. Olin jo poistumassa areenalta, mutta kauppamies oli ovelampi. Hän maanitteli minut kokeilemaan astetta parempia kilpahiihtäjän suksia. Lupasi oikein kunnon tripit. Sain alleni Peltosen Zenith-sukset ja olin koukussa heti ensi vedoista lähtien. Se oli niin rakkautta ensi silmäyksellä, että harkitsen vakavasti moisten kotiuttamista. Mikä liuku, mikä keveys, mikä hiihtämisen ilo. Näillä hiihtämistä olisin muuten voinut jatkaa vaikka pitkälle iltapäivään asti, mutta minun oli jo kiiruhdettava liikuntasalissa järjestettävään Les Mills Bodypumpiin.
Tehot irti Bodypumpissa
Olen joskus vuosikausia sitten kokeillut Bodypumpia, mutta tuolloin laji ei oikein napannut. Silloisella salilla tärkeintä oli, että kynsilakan väri mätsää treenitopin kanssa. Arvatkaa, kuka ei kuulunut joukkoon. Lähdin tähän kokeilukertaan lievästi sanottuna epäilevin mielin ja koin varsin positiivisen yllätyksen. Bodypumpin vetäjä oli avulias, osaava ja innostava. Hän neuvoi oikean kokoiset painot, oikeat liikeradat ja kävi vielä erikseen korjaamassa, jos joku teki jotain väärin. Hiki virtasi, rauta nousi ja poppi soi. Lihaksissa tuntui ihana polte ja minulla oli mahtava tsemppi päällä. Tätä on saatava lisää! Bodypumpin jäljiltä olin niin tuhdissa endorfiini-humalassa, riensin samoin tein ostamaan kymmenen kerran kortin Les Mills-tunneille. Nyt on seuraavien kymmenen lauantain euforia taattu.
Loppuverkka kahvakuulassa
Kroppa huusi jo armoa, mutta koska olin jo ennalta päättänyt, että käyn kokeilemassa myös kahvakuulaa, niin pakkohan sitä oli sitten mennä kokeilemaan. Periksi ei anneta, p**kele. Ennalta ajattelin kahvakuulailun olevan suhteellisen kevyttä treeniä, sellaista jotain mummo-jumpan tyylistä, missä vähän jotain palloja tyrkitään. Olisinko voinut olla enää yhtään enemmän väärässä? Hiki virtasi tunnin ensi minuuteista lähtien ja aluksi niin harmittoman kevyet kahvakuulat alkoivat useiden toistojen myötä tuntua yhä raskaammilta ja raskaammilta. Läpi käytiin kädet, jalat ja vatsat. Yllätyin, miten monipuolista lihasharjoitetta moisella vempeleellä saakaan aikaan. Loppuverkaksi ajattelemani kahvakuulailu osoittautui päivän rankimmaksi treeniksi. Tunnin vetäjä oli osaava ja innostava ja sai porukankin innostumaan. Samalla innolla jaksoin minäkin loppuun asti. Tunnin jälkeen olo oli väsynyt, mutta hyvin, hyvin onnellinen.
Venyttely on nynnyille
Jumppaohjaaja arveli, että äkkiseltään lihakset voivat kipeytyä ja suositteli venyttelemään vielä illalla kotona. Minä venyttelin suihkun ja meikin kautta kohti paikallisen baarin tanssilattiaa. Minusta se on venyttelyä sekin, että lähtee viihteelle viiden tuuman koroissa. Silti vaan sunnuntaiaamu valkeni kolottavien ja jäykkien lihasten merkeissä. Ei siitä sen enempää. Ylös, ulos ja lenkille uutta endorfiinihuumaa hakemaan!
Pitää vielä sanoa, että KIITOS Vesileppikselle mukavasta liikuntapäivästä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)